Löysimme siis illalla vihdoin majapaikkaamme ja saimme nukuttua maittavat yöunet. Huone oli kaunis ja siisti, sänky hyvä ja tyynyt muhkeat. Nettikin siellä toimi oikein mainiosti joten saimme kuluteltua aikaa ennen kuin oli aika mennä aamiaiselle. Koska kyseessä on Bed & Breakfast -tyylinen paikka, osasimmekin odottaa seurallista tuokiota. Omistajapariskunta siellä hääräsikin keittiössä ja kantoi eteemme pian aamupalalautaset. Olin jo illalla kertonut, etten syö lihaa, niinpä lautasellani oli valtaisa kasa paistettuja herkkusieniä, paistettu muna ja kypsennettyjä tomaatteja. Sisko puolestaan sai syötäväkseen sen seitsemää sorttia lihaa ja makkaraa, ynnä nuo sienet, munat ja tomaatit. Lisäksi tarjoiltiin muroja, jugurttia sekä paahtoleipää hillovalikoiman kera. Varsin tuhti aamiainen siis, mutta jaksaapahan sen voimin pitkälle iltapäivään mennä. Omistajapariskunta oli jo totuttuun irlantilaistyyliin erittäin mukava ja mutkaton, kovasti kyselivät ja kertoilivat. Olivat pari vuotta sitten kuulma myyneet toisaalla olleen suuremman majatalonsa ja jääneet eläkkeelle – kunnes näkivät tämän kyseisen rakennuksen ja päättivätkin vielä perustaa b&b-paikan. Remontti kesti vuoden ja nyt on kolme huonetta käytössä. Kertoi siinä toki perheestäänkin ja aina välillä tenttasi meitä. Melkein jo alkoi tällaista ”tarvitsen aamulla vain hiljaisuuden ja kahvini” -ihmistä rasittamaan moinen, ei saanut montaa suupalaa syötyä, kun taas ilmestyi emäntä juttuineen :D Mutta siis kaikella rakkaudella tämän sanon, sillä juuri tällaista autenttista fiilistä me täältä lähdimme etsimäänkin, siksi emme suuren ketjun hotelliin edes halunneet majoittua.

Lähtiessämme emäntä tuli vielä kysymään, josko hevosista pidämme. Ja pidämmehän me entiset heppatytöt kovastikin! Niinpä suuntasimme auton vain kymmenen minuutin päässä sijaitsevaan paikkaan, joka kantaa hienoa nimeä Irish National Stud. Kuten jo nimestä voi päätellä, liittyy asia hevosiin. Täällä eläkepäiviään viettää Irlannin kuuluisimmat kilpahevoset oloissa, joita moni meistäkin kadehtisi. Lisäksi täällä syntyy maalis-syyskuun aikana uusia kilaphevosten varsoja päivittäin, vilskettä siis riittää. Edellisenä yönäkin oli syntynyt viisi varsaa, joista kaksi täysin samanaikaisesti – ja olivathan ne suloisia. Heti kun varsa ja emo todetaan kunnossa oleviksi, ne siirretään nursery-tarhaan. Täällä he viettävät viikon verran kaksistaan, jotta varsa oppii hieman hallitsemaan liikkumistaan ja muutoinkin itseään. Sitten ne siirretään hieman suurempaan nursery-tarhaan yhdessä monien muiden tamma-lapsi-parien kanssa. Parin kuukauden kuluttua sitten siirto tapahtuu playground-alueelle, josta sitten kasvaneet varsat lähtevät lopulta uusiin koteihinsa. Täällä on yksi Irlannin kalleimmista oreista, Invincible Spirit, joka on kuulma vakuutettu 16 miljoonan euron arvosta. Invinciblen viimevuotisia varsoja myytiin yli miljoonalla eurolla. Melkoisia summia! Voittosummat näillä huippuoreilla oli myöskin miljoonissa euroissa, eli melkoisen rahakkaasta bisneksestä on laukkakisoissa kyse.

NationalStud

NationalStud

Nurseryn viikon vanha pikkuinen vielä hieman haparoiden kirmaili.

NationalStud

Ja tältä näyttää 16 miljoonaa vapaapäivänään: aikalailla tympiintyneen oloinen on meihin, ei juuri korvaansa viitsinyt lotkauttaa :)

NationalStud

Ja tässä sitten yksi edellisenä yönä syntyneistä pikkuruisista, ikää reilut kolme tuntia!

NationalStud

Kun olimme tarpeeksi hevosia ihastelleet jatkoimme matkaa. Päätimme ottaa seuraavaksi kohteeksemme Tullamoren, tuon Tullamore Dewn kotipaikan. Kaupunki löytyikin helposti ja saimme auton parkkiin – tämä mua täällä aina jännittää, kun parkkitiloja ei niin kovin paljoa näytä olevan. Nyt siis kuitenkin onnisti ja lähdimme kiertelemään jalkaisin. Tullamore on pieni, hyvin samanlaisen näköinen kaupunki, kuin moni muukin minkä läpi olemme ajaneet. Sieviä taloja, kivoja värejä, pikkuisia putiikkeja. Ja niitä ystävällisiä ihmisiä :) Kaupunki oli alle tunnissa kierretty läpi, ostimme vähän autoon välipalaa mukaan ja niin sanotusti syöksyä taas tienpäälle. Tosin nämä mun ajelut ei ehkä syöksymiseltä tunnu, lähinnä muut sitä syöksyilyä harrastavat, kun minua ohittavat. Hulluja ajamaan nämä irlantilaiset! Pikkuteillä nopeusrajoitukset ovat 80-100 km/h ja niitä tunnutaan noudattavan hyvin tarkasti. Niinpä minu kuudenkympin köröttely alkaa nopeasti takana tulevia tympimään ja pyyhkäisevät ohitse. Väistäisin itse mielelläni, mutta täällä ei teille ole penkereitä tehty. Kun kaista loppuu alkaa yleensä kivimuuri tai jokin muu este, eli kaistaviivan yli ei ole mitään mahdollisuutta mennä.

tullamore

tullamore

tullamore

tullamore

ireland

Tullamoresta suuntasimme kohti Galwayta, eli ajoimme maan poikki länteen. Moottoritiet ovat hyväkuntoisia ja selkeästi merkittyjä, tienvarret täynnänsä lehmiä ja lampaita. Jostain luin, että Irlannin BKT:stä vain 5% tulee maataloudesta, miten täällä silti on näin hirvittävän paljon eläimiä? Jopa hevosia ja aaseja on jotakuinkin parin kilometrin välein. Lampaat näyttävät olevan sellaisia pitkäkarvaisia versioita, liekö heidän villansa täällä hyödynnettynä vaatteisiin? Tämä vaatii vielä selvittelyä :) Ennen Galwayta poistuimme moottoritieltä ja suuntasimme pieniä, mutkaisia teitä yhä ylemmäs ja ylemmäs, kohteena Cliffs of Moher. Matkan varrella oli pari leveämpää kohtaa joissa pystyi pysähtyä ottamaan kuvia – muutoin täällä ei kyllä missään ole tienpiennarta pysäköintiä tai väistämistä varten. Kunnon kipuamisen jälkeen saavuimme viimein perille ja jätimme automme Visitor Centeriin parkkiin ja kävelimme ylös. Upeat, yli 200 metriä korkeat jyrkänteet ovat kyllä vierailemisen arvoisia ehdottomasti. Muista vain varata lämmintä ylle, täällä on todella, todella tuulista! Kahvikuppia sai puristaa välillä kaksin käsin, kun puuskittaiset tuulet pyyhkäisivät Atlantilta. Näistä on vaikea mitään kertoa, sanat ja kuvat kuitenkin kaiken latistavat. Totean vain, että kylläpä tunsi itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi, kun tuolla seisoi ja näkymiä ihmetteli.

cliffsofmoher

cliffosofmoher

cliffsofmoher

Autossa vietimme hetken arpoen seuraavaa majapaikkaa ja päädyimme hotelliin paikassa nimeltä Spanish Point. Muutaman mutkan kautta löysimme perille ja saimme myös vihdoin purtavaa – sekä aitoa irlantilaista siideriä, matkan ensimmäiset pintit :) Unta ei kyllä kauaa tarvinnut odotella, matkustaminen ja koko päivän ajan tien päällä olo vie tehokkaasti voimat ja kaaduimmekin sänkyyn jo kymmenen aikaan. Oli muuten epämiellyttävä sänky, jouset painoivat selkää koko yön. Mutta virkeänä sitä taas aamusta heräsi kuudelta ja ryhtyi aamiaisaikaa odottamaan.