Taannoisella poropainotteisella, ihka ensimmäisellä Lapin reissullani oli toiveissani toki muutakin. Kun sinne Lappiin nyt kerran tuli lähdettyä (ja vielä talvella, may I add), niin olisihan se vallan suotavaa niitä revontuliakin siellä nähdä. Eikö?  Niitä kun kaikki Lapista kertovat kuvat ja artikkelit ovat pullollaan… Itse olen onnistunut mietoja (vai mitä sanaa niistä voisi käyttää, en tiedä) revontulia näkemään Keuruulla asuessani sekä myöskin Lappeenrannassa, mutta harvoin ja aikalailla sellaisia meh-fiiliksen tuovia. Ei ollenkaan niitä mystisen upeita, vihreän ja punaisen sävyissä leiskuvia ilmestyksiä kuin mitä mediassa näkee.

Meistä varmasti moni on kouluaikoinaan törmännyt paitsi siihen ihan faktatietoon revontulista, niin myös niihin kansantaruihin, joita revontuliin ja niiden syntyyn on liittynyt. Oma suosikkini on tämä tarina ketusta ja ketun hännän kipinöistä. Lähdettä tälle ei ole, kansantarina kun kyseessä on :)

Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla. Ketulla oli tulenpalava kiire, sillä se oli myöhässä vuosittaisesta mittelöstä, jossa kilpailtiin kettujen viekkausmestaruudesta. Niinpä se päättikin poiketa tavanomaiselta polultaan oikaistakseen tunturien halki, vaikka lumessa tarpominen varmasti ottaisikin kunnon päälle. ”Sen minkä voimassa häviää, sen ajassa voittaa”, tuumi repolainen, joka oli viekkaudestaan muiden kettujen keskuudessa tunnettu.

Vitivalkoinen lumi pöllysi repolaisen tassujen alla, kun se hyppelehti kinokselta toiselle. Vauhti oli hurja: ketun tavoittaessa tunturinlaen toisensa jälkeen sen tulipunainen turkki näytti liehuvan liekkinä kimmeltävien kinosten ja sysimustan taivaan rajamailla.

Korkeimman tunturinlaen päälle päästyään kettu oli jo aivan puhki. Se ei enää jaksanut pitää upeaa, pörröistä ja juhlakuntoon suittua häntäänsä arvokkaasti asennossa, vaan häntä iskeytyi maahan ketun eteenpäin viilettäessä. Vauhti oli niin kova, että hännän huiskiessa tuntureita siitä sinkosi kipinöitä, jotka pitkänä nauhana kiemurtelivat samantien taivaalle.

Lopulta kettu ehti määränpäähänsä, mutta sillä ei ollut kaiken kiireen keskellä aavistustakaan aiheuttamasta suuresta valonäytelmästä: kipinät tanssivat taivaalla, muuttivat väriään ja leimusivat upeana valomerenä kaikkien pohjoisen eläimien riemuna ja ihmetyksenä. Siellä niitä voi nähdä nykyäänkin, jos oikein hyvin onnistaa- revontulia, nimittäin. 

revontulet-rayannelzeinphotography rayannelzeinphotography revontulet-rayannelzeinphotography

Sain tuta, mitä revontulien valokuvaaminen valokuvaaminen oikein vaatiikaan. Ei, ne eivät nimittäin ilmesty tyhjästä kauniille yötaivaalle silloin, kun astut mukavasti mökin kuistille. Ne eivät leisku upeimmillaan silloin, kun auton ikkunasta taivaalle tiirailet. Ne eivät myöskään yllätä kauneudellaan silloin, kun sulla olisi sopivasti aikaa illallisen ja viinilasin välissä. Ei, ne vaativat ikävä kyllä paljon paljon enemmän, eivät anna kauneuttaan helpolla ihailtavaksi.

Paitsi joskus. Kuten juuri nukkumaan käydessäsi, kun aiot vain lukita oven ja lähteä unten maille. Ja oven takana onkin tämä maisema.

revontulet-rayannelzeinphotography

Sen opin, että revontulien kuvaaminen vaatii hyvää kameraa ja linssiä (mulla ei ole), kylmänsietokykyä (mulla ei ole), loputtomasti kärsivällisyyttä (mulla ei ole), keskittymiskykyä (mulla ei ole) ja halua ajaa kymmeniä, jopa satoja kilometrejä vain ja ainoastaan revontulia bongatakseen (ei, mulla ei tätä halua ole). Näin ollen loppupäätelmänä lienee se, että jatkossakaan ei täällä tulla mun ottamia revontulikuvia näkemään – tyydyn ihailemaan toisten upeita aikaansaannoksia.

Omalla, normikuvauksiin hyvin soveltuvalla Olympuksellani ei kyllä tullut yhtään mitään yön ja revontulien ollessa kyseessä, joten luovutin ja annoin ammattilaisen hoitaa asian samalla, kun itse keskityin vain ihastelemaan maisemaa.  En kyllä lainkaan ihmettele, että Aasiasta saakka tätä upeaa talvista näytelmää saavutaan katsomaan, kyllä siinä tuntuu jotain hyvinkin maagista olevan, kun ympärillä on säkkipimeä yö eikä mistään kuulu hiiskahdustakaan… Äänettömät taivaan valot vain kulkevat ylitse, jatkuvasti muotoaan ja väriään muuttaen, aivan kuin meille tanssien. Mykistävää.

Olin retkeeni tyytyväinen, saavutin molemmat asiat joita Lapilta toivoin: porot sekä revontulet. Jotta jotain jäisi vielä seuraavaan kertaan, lähdin pois päivää ennen kaamoksen päättymistä (siitä olisi saanut kivoja kuvia) enkä käynyt husky-ajelulla. Kuka ties tieni siis vielä toistekin Lappiin vie, nyt kun se on ikäänkuin korkattu alue omalta osaltani. Ehkä. Joskus. Ehkä. Kun ei ole liian kylmä.

rayannelzeinphotography rayannelzeinphotography

Upeista kuvista on kiittäminen Rayann Elzein Photographya. Ja kenties siellä ruudun takana jotakuta kiinnostaa kuvien tekninen puoli, varauduin tähän kysymällä valmiiksi välineet, joilla nämä kyseiset kuvat on otettu. Eli tässä kaikille siitä kiinnostuneille:

Kamerat: Canon 5D Mark III ja Canon 1D X Mark II
Linssi: Samyang 14mm F2.8.

Kiinnostuneiden kannattaa käydä lukemassa loistavia vinkkejä revontulien kuvaamiseen täältä!