Vierailu porotilalla on aina ollut unelmani, sillä noh, porot. Porot on aina ollut mulle SE unelma, jonka haluan livenä nähdä. (Ja pingviinit tietysti mutta porot sentään asuvat vähän helpommin saavutettavassa paikassa.) Ainoa ongelma asiassa on ollut porojen sijainti: kylmää inhoavan on aika vaikea kuvitella matkustavansa jonnekin VIELÄ kylmempään, kun voi lämpöiseenkin matkustaa. En siis ole ollut mikään Lapin matkailun suurin kannattaja tai puolestapuhuja, mutta nyt saattaa olla jopa minun mieleni hieman käännähtänyt sinne Lapin suuntaan syrjälleen…

Koska ensisijainen toiveeni Lappiin matkattuani (niistä muista myöhemmin) oli päästä tapaamaan poroja, vietiin minut kirjaimellisesti niiden keskelle: pääsin nimittäin vierailemaan inarinsaamelaisen Petri Mattuksen porotilalla. Petri perheineen asuu Inarissa ja päästää kaltaisiani uteliaita porofaneja näkemään pienen osan poromiehen työstä – ehkä sen mukavimman osan, ainakin omasta mielestäni – nimittäin porojen ruokintaan osallistumisen.

Saavuimme Petrin kotipihaan aamuvarhaisella ja puimme toppavaatteidemme päälle talon tarjoamat haalarit, pipot, talvisaappaat ja kypärät. Vinkkinä muuten, ei kannata lähteä reisipituisessa toppatakissa kuten allekirjoittanut, se on nimittäin hippasen epämiellyttävä tuon haalarin alla muhkuralla ollessaan… Olo siis oli erittäin topattu ja michelinmäinen, mutta sain kuitenkin itseni kammettua moottorikelkan perässä vedettävään rekeen. Todella notkeasti ja sutjakasti :D Keli oli onneksi aika ihanteellinen, joitakin pakkasasteita muttei kuitenkaan liian kylmä moottorikelkan kyytiin. Petrin porotokka oli tuona aamuna kuutisen kilometrin päässä, ja matka sujui hyvinkin vauhdikkaasti läpi metsien ja yli järven jään, kelkassa porontaljojen päällä istuessa. Viima iski vasten kasvoja mutta onneksi suojana oli pehmoinen kypärämyssy (jossa oli muuten porojen kuvia) <3 Pian ensimmäiset söpöliinit jo ilmestyivätkin näkyviin. Ja mun unelma oli täyttynyt.

Inari_porotila_PetriMattus

Olin jo erittäin vaikuttunut nähdessäni ehkä parikymmentä suloista sarvipäätä järvenjäällä oleskelemassa ja lunta kaivelemassa mutta hätkähdin isosti, kun Petri kajautti ilmoille kantavan (todellakin kantavan) kutsuhuutonsa ja joidenkin minuuttien kuluttua alkoi metsässä käydä vilske: poroja juoksi paikalle jonossa oikealta ja vasemmalta! Petri kertoi, että näin tyynellä talvikelillä porot voivat kuulla hänen kutsunsa jopa 5 kilometrin päähän, joten sieltä jonkin aikaa toki kestää paikalle saapua. Ja miksi porot sitten tulevat kutsun kuullessaan? No ruuan takia tietysti. Vaikka ne talvella pystyvätkin ruuan itselleen lumen alta kaivamaan, eivät ole nirsoja valmiiksi katetun heinän ja maittavien pellettien suhteen. Pelletit ovatkin näille kuulma vähän kuin karkkia ja sen kyllä huomasi: vastaavaa innokkuutta olen nähnyt ehkä silloin, kun irtokarkit saapuivat Makuuneihin!

Inari_porotila_PetriMattus
Inari_porotila_PetriMattus

Kun porot oli ruokittu oli aika keitellä aamukahvit – kuinkapa muutenkaan, kuin pannussa nuotiolla. Reestä oli kädenkäänteessä tehty mukava istuinalusta ja pian nuotio lämmitti kuvaamisesta kohmeisia sormia. Pannu kiikkui oksannokassa ja juuri päättyneen kaamoksen valo värjäsi taivaanrantaa pastellisilla sävyillään porojen märehtiessä vieressä. En ehkä juuri parempaa hetkeä viime ajoilta osaa kuvitella, kuin mitä tämä oli.

Kahvittelun ja ruokinnan lomassa Petri kertoili myös paljon siitä poromiesten arjesta ja vuoden aikana tapahtuvista asioista, paljon uutta tietoa ja hauskoja tarinoita. Sain myös hyvän annoksen tietoa saamelaiskulttuurista, sekä Petriltä että hänen vaimoltaan, kun palasimme takaisin.

Inari_porotila_PetriMattus
Inari_porotila_PetriMattus

Jo heti saavuttuamme ruokintapaikalle Petri kiinnitti huomionsa läheisen tunturin rinteeltä kuuluviin petolintujen ääniin. Kun me saimme kahvit – ja ihanat, kotona leivotut korvapuustit – eteemme, lähtikin Petri moottorikelkalla katselemaan tilannetta. Ja niinhän se oli, kuten hän jo heti meille arvelikin: siellä oli yön tunteina yksi poroista joutunut ilmeisesti ahman saaliiksi ja nyt petolinnut olivat saapuneet ruokailemaan. Tämä on sitä ikävää porotilallisen arkea, pedot vievät useita eläimiä vuosittain ja näin ollen myös nakertavat osan elinkeinosta. En ollut tätä puolta koskaan ajatellutkaan ja kurjaltahan se tuntuu – vaikea pitää balanssia sen suhteen, että villieläimet saisivat vapaasti elää ja lisääntyä mutta myös, että porot säilyisivät hengissä ja toisivat elantoa ihmisille, joiden toimeentulo on täysin porotalouden varassa.

Inari_porotila_PetriMattus
Inari_porotila_PetriMattus

Bloggaaja ja niiiiiin monta poroa <3

Inari_porotila_PetriMattus
vierailu_porotilalla

Tiedättekös muuten, miksi näillä kaikilla ihanuuksilla on pää lumen peitossa? Johtuu porojen ruokailutavoista: ne kaivavat lumeen kuoppia, joita kutsutaan kaivokseksi. Siellä ne sitten tonkivat jopa itsensä syvyisessä lumessa ja saavat vatsansa täytettyä. Mutta eikö otsaa kylmää kun lumi siihen jäätyy? Teki mieli rapsutella se pois mutta opin tällä reissulla yhden ikävän tosiasian: porot eivät ole halailija- tai rapsuttelijatyyppejä. Antoivat juuri ja juuri ohimennessään koskea mutta muu haliminen jäi vain haaveeksi.

Inari_porotila_PetriMattus
Inari_porotila_PetriMattus

Ja se aamun kohokohta? No ehdottomasti tämä – vaikka onkin vain kännykällä napattu, on tämä kuva yksi suosikeistani ehkä kaikilta reissuilta. Tää tunnelma oli vaan täydellinen just tuona hetkenä! (Ja tietysti käsissä vain kylmettynyt iPhone kameran sijaan, joten pahoitteluni kuvan laadusta). Tämä vierailu porotilalla oli ehdottomasti unelmieni täyttymys ja suosittelen jokaiselle, joka näitä hömelöitä haluaa Lapissa tavata!

Viimeistä lukuunottamatta photo credits Rayann Elzein Photography