Tuntuu, että maailma pyörii koko ajan hurjemmalla, alati kiihtyvällä nopeudella. Uutisotsikot muuttuvat joka minuutti, Twitterissä käydään satojen kommenttien mittaiset keskustelut kahvitauon aikana, jos niitä et ehdi lukea on keskustelu jo auttamattomasti ohi kun itse löydät omaa sanottavaa asiaan. Instagram, Facebook, Snapchat, Messenger, kaikki tuottavat uutta materiaalia joka ikinen hetki, aina jossain päin maailmaa on päivä. Sosiaalinen maailmamme ei enää hiljene hetkeksikään, ei koskaan.

Olen aina ollut mitä suurimmissa määrin sosiaalisten medioiden, siellä tapahtuvan viestinnän ja kaiken digitaalisuuden puolestapuhuja. Niinpä olen yllättynyt suuresti huomatessani, että olen väsynyt tuohon kaikkeen. Väsynyt siihen, että mihinkään ei tunnu olevan aikaa keskittyä, siihen, että tunnen itseni hetki hetkeltä tyhmemmäksi – ei muka ole aikaa keskittyä lukemaan kirjaa, tai kunnollista pitkää artikkelia. Olo on jatkuvasti levoton ja sormet hakeutuvat refleksinomaisesti puhelimelle ja klikkaavat tuon tuosta auki jonkin sovelluksen – jonka olen ehkä muutama minuutti sitten viimeksi avannut.

Oikeastaan kaipaan niitä Facebookin alkuaikoja, muistatteko niitä, kun vielä kerrottiin ihan siitä omasta tavallisesta päivästä, juteltiin niitä näitä. Se oli sitä sosiaalista mediaa, joka lähensi ja toi lähemmäs, juteltiin ulkomailla asuvien ystävien ja sukulaisten kesken, jaettiin päivityksiä (joille ehkä nykyään naurettaisiin) siitä, mitä aikoo tehdä ruuaksi ja meneekö illalla salille vaiko kirjastoon. Simppeliä ja arkista, helppo samaistua ja mukava tapa viettää hetki kaverin kanssa kommenteissa jutellen. Joskus kaipaan noita makaronilaatikkoaikoja, nyt kun kaikki some-virrat suoltavat vain täydellisesti mietittyä sisältöä, toinen toistaan upeampia kuvia ja harkittuja sanoja.

Riittämättömyyden tunne seuraa tuota levottomuutta. Riittämättömyys siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä valokuvaaja, tarpeeksi nokkela twiittaaja, tarpeeksi sanavalmis linkedIn-bloggaaja, tarpeeksi kiinnostava millään mittarilla mitattuna. Aina löytyy parempia, sehän on aivan tosiasia. Mutta kun tämä lumipalloefekti lähtee kerran liikkeelle ja huomaa, ettei riitä mihinkään, sitä on enää vaikea pysäyttää. Liikaa vertailukohteita, liikaa kaikkea. Mietin, että jos näin aikuisellakin iällä kokee tällaisia tunteita, mitä se lienee sitten nuoremmilla.

Teen kymmentä asiaa kerralla, ja mikään niistä ei etene. Keskeytyksiä on liikaa, keskittymiskyky vaipuu nolliin. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä, yöllä herätessä – käsi hakeutuu puhelimelle, siellä tutuille sovelluksille ja uni onkin jo tiessään. Paljon kuvaa se, ettei keskittymiskyky riitä edes kymmenminuuttisen meditaation ajaksi, vaan silloinkin meinaa vahingossa käsi hamuta puhelimelle, mieli karkaa suunnittelemaan ja pian meditaatio vain pyöriikin taustalla, kun teen jo jotain aivan muuta. Haastoin nyt itseni viikoksi keskittymään vain ja ainoastaan tuohon meditointihetkeen, laitan puhelimen älä häiritse -tilaan ja olen läsnä.  Calm App 7 Days of Focus -meditaatioharjoitteen ensimmäisen osan sain suoritettua lähes puhtain paperein, kerran rävähti silmät auki kun tuli tekemistä mieleen, mutta sain itseni pakotettua takaisin keskittymään vain hengitykseeni.

Koska olen huomannut, että sosiaalisen median selailu on oikeastaan vain tottumus suurilta osin, poistin toistaiseksi puhelimesta kaikki nuo sovellukset, jätin vain sähköpostin ja uutiset. Instagram-tilini poistin hetkeksi käytöstä kokonaan, siksi aikaa, että pääsen tästä tavasta ja tottumuksesta eroon. Olen huomannut, että postaan mieluummin Instaan kuin blogiin, todennäköisesti juuri siksi, että se tapahtuu nopeammin, ilman suuria keskittymisiä ja yhden asian kanssa puuhaamista. Niinpä tämä tapa ja tottumus täytyykin katkaista. Keskityn nyt kirjoittamaan blogiin ja lukemaan kirjoja äänikirjojen sijaan, niissäkin kun on mahdollista sitten tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, eikä oikeastaan tarvitsekaan keskittyä kuuntelemiseen.

Onko muita, joita tämä kaikki on alkanut ahdistamaan? Itse muuten huomasin, että tätä kirjoittaessani meinasi käsi ojentua varmaan kymmenisen kertaa puhelinta kohden, mutta koska olin tämän nyt ottanut tietoisesti huomioon, pystyin liikkeen pysäyttämään ja annan puhelimen olla – kuinka kauan, sitä en osaa sanoa, jos aluksi ihan vain paria tuntia yrittäisi? :)