Joskus muutos on ainoa vaihtoehto, alusta aloittaminen, puhtaan pöydän ihana tunne, tyhjän paperiarkin houkutus, ei sen pelko. Ja ei, tässä ei ole nyt odotettavissa mitään suuria elämänmuutoksen julistuksia eikä draamaa, joten jos niitä tulit lukemaan, tulet pettymään. Ihan vain pieniä arkisia ajatuksia pienistä, arkisista asioista. Oman pään selkeyttämistä, surusta toipumista, normaalin, jokapäiväisen ja jopa osittain aina pitkästyttävänkin elämän jatkumista.

Olin jo pitkään potenut jonkinlaista väsymystä kaikkiin sosiaalisen median kanaviin, jopa Instagramiin, josta yleensä sain vain positiivisia fiiliksiä ja energiaa. Niin paljon turhaa negatiivisuutta, juoruilua, kyttäämistä, häiriköintiä ja mielen pahoittamista jota maailma ei tarvitse yhtään lisää. Kun jouduin päästämään rakkaan Cicimin ikiuneen, meni mielenkiintoni koko tähän someen, viikkoon en juurikaan edes avannut mitään sovellusta, saati miettinyt omia postaamisia. Sen sijaan mietin tämän kaiken järjettömyyttä ja turhuutta, turhuus juuri oli ainoa tunne ja ainoa ajatus niin Instasta, Twitteristä kuin Facebookistakin. Miksi jakaisin elämästäni yhtään mitään 3000 ihmisen katseltavaksi, ketä nuo ihmiset edes ovat? Alkoi ärsyttää se ajattelu, että seuraajaluvun ollessa iso olet hyvä, ansioitunut, hyvin pärjännyt. Kyllä, toki se yhteistöistä tienattu raha aina lämmitti, mutta koska tämä ei ole pääasiallinen työni eikä tulonlähteeni, ei sen puuttuminen elämääni kaataisi. Ja toisaalta, eipä tuollaisista turhista seuraajista ole yhtään mitään hyötyä yhteistyökumppaneillekaan, eli siltäkin osin tunsin vähän huijarisyndroomaa. Niin, ja kyllä se omalle ajatusmallilleni on parempi, jos 330 seuraajasta 300 reagoi juttuihin, kuin että 3000 seuraajasta pari sataa sen tekee…

Niinpä eräänä päivänä otin puhelimeni, avasin Instagramista seuraajalistani ja ryhdyin sitä tutkimaan. Ja seuraajia sieltä deletoimaan. Mitä enemmän tätä tein, sitä helpommaksi se kävi. Intialaisia ja arabimiehiä riitti, samoin outoja firmoja joiden kanssa en koskaan ole yhteistyötä tehnyt enkä tekisi. Bikinimimmejä, kasvottomia tilejä, tilejä joiden kanssa emme puhuneet yhtään samaa kieltä. Miksi he minua seuraisivat? Delete, delete, delete. Ja niin viuhui sormeni näppäimillä ja ennen kuin ilta ennätti, oli seuraajista poistettu jo 1500. Jokaisen deleten myötä olo helpottui, hengittäminen keveni, tunsin tekeväni oikean teon itseäni kohtaan. Mutta sitten, tuntui ettei tämäkään tuonut täyttä tyydytystä vaan oli tehtävä isompi ratkaisu, ratkaisu jota olin miettinyt itse asiassa jo koko kesän. Ja niin sen tein, laitoin ensin tilini yksityiseksi ja tämän jälkeen kerroin jäljellä oleville seuraajilleni avanneeni uuden Insta-tilin. Tilin, jossa ainakin aluksi pidän seurannan yllä enkä avaa sitä julkiseksi, tilin, joka on vain minun, ei yhteistöitä varten – ainakaan tällä hetkellä, ainakaan vielä.

Ja tiedättekö, tämä on aivan ihanaa! En ole koskaan viestitellyt seuraajien kanssa tässä määrin, en ole koskaan vaihtanut näin paljon ajatuksia teidän kanssa kuin tämän uuden @bonjourpositivity -tilin myötä. Seuraajia on 3000 sijaan reilut 300 mutta oloni on hyvä, kun tiedän kaikkien 300 olevan sellaisia, joille voin asioita jakaa ja elämästäni kertoa. En kaipaa numeroiden tuijottelua, en kaipaa seuraajien kyttäämistä ja määrän kasvattamista. Tämä on minun ja tämä on just niin kuin haluan. On helppo olla, Instagramin avaaminen ei ärsytä, saan taas positiivisen fiiliksen kun siellä olen.

Samaa taktiikkaa aion noudattaa täällä bloginkin puolella, tosin sivuston vaihtaminen olisi nyt aivan liian suuri urakka enkä siihen nyt (ainakaan toistaiseksi) lähde, mutta teen tätä jatkossa rennommalla otteella, palaan enemmän niin blogien alkuaikoihin kun itsekin vuonna 2008 bloggaamisen aloitin. Enemmän sitä arkista eloa, enemmän persoonallisuutta, enemmän vapautta olla ja tehdä mitä lystään. Enemmän niitä pieniä postauksia, aina ei ole ehkä kuitenkaan pakko niihin sitä koko päivää käyttää, välillä voi kertoa jostain lyhyesti, pienesti, nopeasti.

Ehkä tämä muutoksen tarve kumpuaa siitä, ettei pariin vuoteen elämässä ole muutoksia tapahtunut, ei uutta asuntoa, työ- eikä opiskelupaikkaa – jostain se muutoksen tuuli on tähänkin päähän siis saatava :)

Bonjour to positivity ja jatketaan eteenpäin!