“But life isn’t hard to manage when you’ve nothing to lose.”
― Ernest Hemingway, A Farewell to Arms

Olemme tottuneet siihen, että meillä on kaikki mahdollisuudet, kaikki omaisuus, kaikki materia koko ajan käsillämme. Kun kaupasta on loppunut juuri se oma suosikkimerkkimme, eivät ne kymmenen muuta tuotetta, väärällä merkillä varustettuna, siinä vaiheessa lohduta. Tarvitsemme, hankimme, kulutamme ja hylkäämme. Käymme elämänhallintakursseja, luemme tavarasta vierottautumisesta kertovia oppaita, ostamme sovelluksia auttamaan hankintalistojen tekemisessä, yritämme rentoutua mindfullnesia apuna käyttäen, vakuutamme tavaramme, ettemme vain niitä ilman joutuisi elämään.

Mutta minkä vuoksi? Mistä meille on kummunnut tämä pakonomainen tarve omistaa, hankkia, sisustaa, kerätä? Ja sitten nähdä vaivaa siitä kaikesta eroon pääsemiseksi, kun mielenkiintomme on muualla. Tämä kaikki tuntuu niin kaukaiselta, kun kävelee pitkin Havannan katuja, pistäytyy ruokamarketissa jossa ei oikeasti ole juuri mitään. Pari pulloa pesuainetta, säilyketuotteita muutama, hienosti vitriiniin lasin taa aseteltuna. Kassit jätetään tiskille, jota työntekijä vartioi, jottei ne vähäisetkin tavarat häviäisi jonkun tarvitsevan, mutta rahattoman, mukaan. Wc-paperia sai kuulma vielä edellispäivänä, nyt se on loppu. Mutta silti eräs seikka pistää silmään. Ihmiset hymyilevät. Ihmiset tanssivat ja antavat rytmin keinuttaa askelta kadulla. Hävitimmekö me kyvyn spontaaniin onnellisuuteen samalla, kun ostimme kotimme täyteen tavaraa? Veikö materia itseasiassa kykymme olla aidosti onnellisia, ilman että koemme koko ajan tarvitsevamme jotain lisää?

Ensimmäinen päivä lähes ilman nettiä tuntui kamalalta. Miten tsekkaan somen, miten luen uutiset, miten lähetän meilit? Toisena päivänä se oli jo asia, jota ei viitsinyt miettiä ja kolmantena sitä ei enää edes kaivannut. Ehtiihän sitä myöhemminkin, nyt on tärkeämpää tekemistä: kuten vaikka valita taksin väri ja ulkonäkö. Lounas kuittaantuu palalla pizzaa kulmaravintolassa, hedelmämehuja myydään joka kadulla ja rommi on limpparia halvempaa. Kahvi on hyvää ja vahvaa.

Näitä asioita pohdin, kun pitkin Havannan katuja kävelin, ja esimerkiksi tämän miehen ystävineen kohtasin. Ystävällä voi olla vaikka pitkä häntä ja pienet, vaaleanpunaiset varpaat, ystävyys kun ei katso kokoa tai lajia. Siinä he istuivat, mies ja rotta, kadun menoa katsellen. Mistä lie tulivat ja minne seuraavaksi menivät, mutta tuona hetkenä ei ollut kiire mihinkään, tuskin seuraavanakaan. Vaikka materiaa ei ole, on aikaa ja on ystävä jonka kanssa tuon hetkensä jakaa. Mitäpä sitä oikein muuta tarvitsisi, sunnuntaiaamuna.

Havanna, materia ei tuo onnea mukanaan