Syksyn ajan minulla oli ystävä. Minulla oli kaunis toveri, mutta samalla myös suuri murheen, ihmetyksen ja surun aihe. Minulla oli ikioma syksyinen joutsenlaulu.

Elokuussa, puiden vielä vihertäessä ja kesän ollessa täällä, laskeutui eräänä aamuyönä terassini eteen veteen joutsenperhe. Sellainen perinteinen, vanhanaikainen kaksi lasta, isä ja äiti -ratkaisu. Lapsukaiset olivat jo teineiksi kasvaneet, höyhenpeite oli kuitenkin vielä lapselle tyypilliseen tapaan hieman pörröinen, harmaa ja harjaa vailla. Vanhemmat puolestaan joutsenten tapaan kauniita ja ylväitä, valkoisena hohtavia ja majesteettisen upeasti pitkin veden pintaa lipuvia. Kaikki näytti olevan tällä malliperheellä kuten pitikin, ainakin pinnallisesti katsottuna.

Muutaman päivän kuluttua huomasin ensimmäiset hälytysmerkit, vinkit siitä, ettei kaikki ollut kuten pitäisi olla. Isä – näin päättelin, tämä ei siis ole lainkaan varmaa tietoa – uiskenteli yksikseen ja äiti – jälleen arvailua – viihtyi lasten kanssa hieman syrjemmällä. Perhe oli hajonnut. Ja eräänä yönä se sitten tapahtui, äiti – jälleen arvailua – otti lapset mukaansa ja nousi siivilleen. Muutama syvä huuto kantautui vielä nokastaan, kun se ohjasi jäljellä olevan perheensä kohti järvialuetta, kolmen pisteen pienentyessä taivaalla kunnes niitä ei enää erottanut. Ja jäljellä oli yksi.

Päivät kuluivat, joutsen eleli joutsenen elämäänsä. Uiskenteli, noukki syötävää pitkällä kaulallaan veden pohjasta, lepäili rannan heinikossa. Sorsat pitivät hänelle seuraa, ihastelivat lie tätä suurta ja upeaa, joka heidän mailleen oli saapunut. Mutta ilmassa oli myös jotain surullista. Joutsenemme oli yksin.

Syyskuun kääntyessä loppuun ilmaantui paikalle useita joutsenpareja, kerran jopa kahdenksan joutsenen parvi. Lauluaan kuuluvasti laulaen ne ensin kiertelivät hetken, kunnes laskeutuivat joutseneni viereen. Mutta tästä ei joutsen pitänyt. Vikkelästi, niin vikkelästi kuin joutsen vain voi, se ui syrjemmälle, kiipesi rannalle, tuli jopa terassini luo kuin turvaa hakemaan. Vasta kun vierailevat lajitoverit olivat viimein poistuneet, uskaltautui hän takaisin veteen, jatkamaan joutseneloaan.  Joutsenemme oli erakko.

joutsen_lahti_2017joutsen_lahti_2017joutsen_lahti_2017

Lopulta muiden joutsenten käynnit harvenivat lopulta päättyen tyystin, olivat lie luovuttaneet tämän oudon toverinsa suhteen, huomasivat, ettei kannata enää yrittää. Joutsen jatkoi uiskenteluaan ja eloaan, minulla huoli alkoi syvetä. Mikset joutsen lennä muiden mukana, miksi et seurannut perhettäsi, miksi et liity lajitovereihesi? Miksi valitset tämän yksinäisen elon, eihän sinua siihen ole luotu?

Joutsen_Lahti_RayannElzeinJoutsen_Lahti_RayannElzeinJoutsen_Lahti_RayannElzein

Ja sitten tuli talvi. Yllättäen ja yhtäkkiä maa oli valkoinen ja pieni, matala virtamme jäätyi pinnastaan. Olin poissa juuri tuolloin, itse lämpimässä, ja huolehdin kuinka joutsenemme voi. Palattuani kiiruhdin rantaan, tutkin rantapusikot ja vedet, mutta joutsenta ei näkynyt. Oliko joutsenemme vihdoin noussut siivilleen kolmen kuukauden uiskentelun jälkeen? Oliko joutsenemme viimein päättänyt palata tovereidensa luo? Oliko joutsenemme lähtenyt jäiden tieltä kohti etelää? Vai oliko se vain uinut avoimille vesille, Kymijärven rannoille?

En saa todennäköisesti koskaan tietää, kuinka tämä tarina päättyi. Toivon, että loppu oli onnellinen ja joutsenemme nyt ystävineen – kenties jopa perheensä kanssa – matkalla kohti uintilämpimiä vesiä. Joutsen kosketti monen muunkin sydäntä ja sain päivittäin viestejä ja kyselyitä pienestä ystävästämme. Nyt tunnen syyllisyyttä hieman siitä, että en tiedä enempää, en voi olla varma ystävämme jatkosta tai selviytymisestä. Mutta haluan uskoa onnelliseen loppuun ja toivon, että ensi kesänä terassini eteen laskeutuu jälleen kaunis joutsenperhe, uudet lapset mukanaan ja uutta onnea hehkuen. Joutsenten uutta laulua odottaen olen valmis nyt talveen.