Enhän minä voi ajaa eläinkolaria. Näin olen aina kuvitellut, ollessani erittäin varovainen kuski erityisesti yöaikaan. Ajan Lahden ja lentokentän väliä luonnollisestikin useitaa kertoja viikossa ja olen ajatellut, että eläinkolarilta välttyy, kunhan vain on fiksu siellä ratin takana. Öisin ajan alle nopeusrajoitusten, pidän huolen turvaväleistä suorastaan maanisesti, katseeni vaanii edesasä häämöttävää tietä ja pusikoita, mahdolliset siellä loistavat silmät havaitakseen. Eläinkolariin, oli se sitten hirvi, peura tai karhu, joutuu vain, jos on huolimaton ja piittaamaton, näin ajattelin.

Kunnes se sattui omalle kohdalle. En voi vieläkään oikein tajuta miten se tapahtui, vaikka aivot ovat samaa filmiä viime yöstä saakka pyörittäneet. Auto on tällä hetkellä jossain korjaamolla, meneekö lunastukseen se selviää maanantaina. Itse olen istunut sohvannurkassa koko yön, välillä torkahtaen ja painajaiseen heräten. Eihän minulle, varovaiselle kuskille, näin pitänyt käydä.

Lähdin töistä ajelemaan puolilta öin, mietin siinä ajellessani, että kenties pysähdyn jollekin huoltoasemalle tai levähdyspaikalle kuunpimennystä katsomaan, se kun oli parhaillaan käynnissä. Kauhistelin ohitseni kiitäviä autoja, kuinka niiden kuskit uskaltavat olla noin varomattomia, kuinka uskaltavat ajaa tuollaista ylinopeutta pimeässä illassa. Kunnes yhtäkkiä se tapahtui.

Tie kaartoi loivasti vasemmalle, kun olin ohittanut Keravan liittymän. En ehtinyt tajuta muuta, kuin että jokin suuri ruskea ilmestyi korkeasta pusikosta suoraan autoni eteen ja – pam. Tunsin voimakkaan törmäyksen, näin suuren mustan silmän, auto kääntyi vasemmalle kaistalle mutta ilmeisesti vuosien ajo on jättänyt lihasmuistiin jotain, sillä rystyset valkeina sain jotenkin, en tiedä miten, auton ohjattua oikeaan reunaan ja pysäytettyä. Nopeutta oli 120 kilometrin alueella noin 110, eli aivan samoille sijoille en autoa saanut pysähtymään vaan matkaa kului jonkin verran. Hiljaisuus. Pimeä moottoritie, istuin rattia puristaen ja päässä oli vain yksi ajatus: ei tämä ole mahdollista. Sitten alkoi hysteerinen itku, istuin vain ja tärisin, en kyennyt toimimaan. Jossain vaiheessa sitten menin autosta ulos huomatakseni, että tällä pelillä ei ajeta enää metriäkään. Kiva. Kello on yli puolen yön, olen keskellä moottoritietä, mitä hittoa teen? Missä kohden edes tarkalleen olen? Mitä eläimelle kävi?

Kun hieman tokenin soitin puhelimen 112-sovelluksen kautta hätäkeskukseen. Tämä sovellus on kyllä loistava, ei mulla olisi ollut kertoa juurikaan omaa sijaintia, yllättävän tyhjäksi mieli menee tällaisessa tilanteessa. Mutta ystävällinen nainen sen sieltä heti näki ja kertoi minullekin, ja lupasi soittaa paikalle riistamiehet tarkistamaan onko eläin jossain siellä tienposkessa tai metsikössä. Hetken kuluttua puhelusta poliisi vielä soitti ja varmisti, ettei heitä tarvita paikalle. Tässä vaiheessa sain etsittyä netistä vakuutusyhtiön 24/7 numeron ja he lupasivat samantien hoitaa paikalle hinausauton. Luojan kiitos vakuutukseeni sisältyi hinauspalvelu! Puhelun aikana tosin siinä itkun keskellä meinasi nauru tulla, kun vakuutusyhtiön nainen ehdotti klo 00:30, että voin vakuutuksen piikkiin ottaa kyydin kotiin julkisella kulkuneuvolla. Hei siis olen keskellä motaria, kello on lähes yksi yöllä, mistähän meinaat mun löytävän tähän hätään julkisen kulkuneuvon? Sanoi sitten, että voin sitten ottaa taksin, 100 euroon saakka voivat sen korvata. Toinen koominen keskustelu käytiin Keravan taksin kanssa, kun tyttö väen vängällä kyseli auton yksityiskohtia väriä ja merkkiä ja rekkaria myöten – ihan kuin meitä olisi suorastaan jonoksi asti siinä motarilla ollut ihmisiä seisoskelemassa matkalaukkuinemme, kasuaalisti kyytiä odottelemassa.

Niin minä sitten jätin autoni turvakolmion kera tienposkeen, hyppäsin taksiin ja ajelin Lahteen. Hinauspalvelusta vielä soittivat aamuyöstä, että auto viety jonnekin Espooseen ja maanantaina tulee tuomio saako siitä enää peliä vai meneekö lunastukseen. Nyt kun on olo rauhoittunut jonkin verran ja päivystyksen lääkäri antanut puhtaat paperit ja ohjeen nappailla Buranaa, päällimmäisin tunne on ärsytys. Autoton elämä on huomattavasti hankalampaa! Täältä meiltä kulkee busseja kerran tunnissa, ja junia kulkee kerran tunnissa. Arvatkaas, osuuko nuo yhteen (plus että osuisi yhteen työaikataulun kanssa)? No ei. Nytkin lähden yöksi töihin, ilmoittautuminen klo 23 mutta minun täytyy lähteä kotoa jo 19:50. Ja toimistolla olen tuntia ennen töiden alkua….

Olkaa ihmiset varovaisia (vaikkei sekään auta, kuten tästä nyt sitten opin) ja pitäkää nämä seikat mielessä:

  1. Eläin ei tule välttämättä sopivan välimatkan päästä eteen niin, että voisit sitä väistää. Se voi tulla eteen aivan suoraan kohdalla, jolloin ei mitään ehdi tekemään.
  2. Asenna viimeistään nyt 112-sovellus puhelimeesi. Yllättävän pihalla sitä on omasta sijainnistaan tällaisella hetkellä, kun jotain tapahtuu. Sovelluksen avulla hätäkeskus näki heti missä olen – ja kertoi sijainnin myös minulle. Sitä tarvitsin kun puhuin hinausliikkeen ja taksikeskuksen kanssa.
  3. Pysähdy tai edes hidasta jos näet, että auto seisoo hätävilkut päällä tien sivussa. Kyllä sieltä sitten peukkua näytetään jos kaikki on ok.  Kamala tunne olla tiensivussa keskellä yötä, itkeä hysteerisenä ja yrittää tajuta mitä tapahtui, mitä pitää tehdä ja miten pääsen täältä kotiin. Kukaan ei pysähtynyt tai edes hidastanut, onneksi en ollut satuttanut tuossa törmäyksessä itseäni.
  4. Pidä puhelin ladattuna kun lähdet tienpäälle. Omasta oli akku aivan finaalissa (ja puhelin myös lensi telineestään ties minne törmäyksessä) mutta onneksi työpuhelin oli ladattu ja pystyin sitä käyttämään. En halua edes ajatella, jos ei olisi ollut puhelimessa virtaa ja kukaan ei pysähtynyt. Olisin varmaan siellä vieläkin.
  5. Varmista, että auton vakuutus on kunnossa ja siihen sisältyy hinauspalvelu. Oma vakuutukseni on Fenniassa ja sain hinauspalvelun kiinni yhdellä soitolla, parin tunnin päästä tuli puhelu, että auto on viety korjaamolle odottamaan tuomiota. Ystävällinen hinauspalvelun mies myös soitti vielä varmistaakseen, että olen kunnossa, ja että soitin hätäkeskukseen eläimestä.