Aurinkoinen Provencen sää helli meitä sinäkin aamuna, kun ihanan ja croissantintäyteisen aamiaisen jälkeen pakkasimme kamerat ja päivää varten tarvittavat tavarat vuokra-autoomme ja suuntasimme auton nokan kohden vuoristoteitä. Kirkas sininen taivas antoi upean taustan maisemakuville, kun niitä aina sopivan paikan kohdalle osuessa pysähdyimme ikuistamaan. Oli lämmin mutta ei missään nimessä tuskaisen kuuma, vaan sellainen juuri sopiva, sielua ja mieltä hellivä lämpö ympäröi meidät – ja toki auton ilmastointi oli miellyttävä olla olemassa ;)

Suuntanamme oli vuoristotien varrelta löytyvä piskuinen Collobrières, kastanjakaupunkinakin tunnettu kylä Proencessa. Tiet mutkittelivat vuorten rinteitä pitkin, välillä kaveten niin, että olin erittäin tyytyväinen muun liikenteen vähyydestä. Vihreää oli kaikkialla, kesä vasta aluillaan eikä aurinko ollut ehtinyt maisemaa keltaiseksi paahtamaan. Kallionseinä auton toisella puolen toi mielelle kaivattua turvallisuuden tunnetta, kun toisella puolen aukesi kaiteeton pudotus kohti alhaalla näkyviä laaksoja. Onneksi rinteet olivat sentään melkoisen hyvin puuston vallassa, eli mietin että jos pyörät lipsahtaisivat, ehkä jokin puiden rungoista automme huomaansa nappaisi, emmekä aivan alas saakka liukuisi… Mielikuvitukseni on vilkas ja korkeanpaikankammoni aktiivinen, se lienee käy ilmi tästä :)

Aamupäivän kääntyessä puoleen päivään saavuimme sitten tuonne kastanjakaupunkiin, Collobrièresiin. Tiet säilyivät edelleen kapeina, ympäristö vehreänä ja taivas hohtavan sinisenä – mukaan kuvaan tuli vain muutamia suloisia kujia, auringossa istuskelevia laiskanpulskeita kissoja ja kastanjoita. Kastanjat näkyivät joka muodossaan, niitä myytiin, niitä syötiin, niistä oli kuvia, niiden rungoista tehtyjä astioita oli myyntipöydillä ja niistä puhuttiin. Itse en ole mikään suurin kastanjafani koskaan ollut, mielestäni niiden paahdettujen yksilöiden rakenne oli, noh, hieman omituinen suussa. Mutta koska täällä olimme, olin kyllä hyvinkin päättäväisin mielin ainakin yhtä kastanjaherkkua valmis kokeilemaan, nimittäin kastanjajäätelöä!

Mutta ennen herkkuhetkeä oli kierrettävä hieman kylää ympäri, sillä se oli niin kuvauksellisen suloinen, että moisen väliinjättäminen olisi ollut suorastaan loukkaus kylää kohden. Rakastan näitä pieniä, hieman rupsahtanein rakennuksin asutettuja kyliä ja niissä näkyvää elämää, se tuntuu kaikki niin kovin ideaalilta ja vähän kuin suoraan jostain elokuvasta napatulta hetkeltä, kuin kulkisi lempileffassaan virtuaalilasit päässään. Siis jos tuo lempileffa sijoittusi ranskalaiseen kylään, ei esimerkiksi avaruuteen. Ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Onko täällä muita, joilla on vakavammanlaatuinen fiksaatio näihin pieniin, ihaniin kujiin? Voisin poiketa niistä jokaisella ja ottaa jokaisesta kuvia (lähes kaikista ilmeisesti otinkin, reissun kuvasaldon perusteella) ja muuttaa joka toiselle asumaan. Aivan ihania, niin suloisia ja elämää henkiviä, tällaisille kujille olisi helppo sijoittaa novelli jos toinenkin…

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Ja sitten se tärkein, eli vierailu museoidussa kastanjatehtaassa ja ostamassa sen luona olevasta kastanjaputiikista kastanjajäätelöt – voin vakuuttaa, että vain tämän takia voisin ajella niitä kapoisia vuoristoteitä tänne uudemmankin kerran! Ei jälkeäkään niistä paahdetuista kastanjoista joiden jauhoinen rakenne hajoaa suuhun, tämä kastanjajäätelö puolestaan suli suuhun ja jätti jälkeensä viileän vienon kastanjan maun, sellaisen elegantin ja hurmaavan, kuin kastanjoiden vain kevyesti suuteleman. Rakastuin.

Ranska_Provence_Collobrieres

Ranska_Provence_Collobrieres

Collobrières, sinä tulit ja hurmasit, ja sait minut ihastumaan palavasti. Jos kaikki kylät ovat tällaisia, haluan viettää kaikki lomani niitä kiertäen ja niiden antimista huumaantuen, oli kyseessä sitten kastanjat, rose-viini tai vaikkapa juustot. I’m in.

 

ENG: It was again a nice and sunny morning with the brightest sky, our tummies were full of croissants and mind happy and relaxed. After the breakfast we packed our cameras and other stuff to the car and headed to mountain roads towards small village of Collobrières, the capital of chestnuts as I had already learned. The road was not for fainthearted like me, with it’s narrow paths and deep drops… Luckily there were lots of trees growing on those steep slopes, putting my mind a bit on ease. A bit.

Scenery was absolutely amazing though, so lush and green, not been burnt yellow by our dear friend, the sun, yet. Sky remainded incredible blue and roads incredible pretty as we approached Collobrières, it’s cute houses and even cuter alleys. I don’t know about you but I am totally a fan of those little alleys you can find almost in every French village, those that look like just out of your favorite movie scene (that is if your favorite movie is actually located in France and not, let’s say in space…) and you can totally see yourself living there happily ever after. Lazybone cats walking slowly cross the square, old lady coming out of the boulangerie and kids riding their bikes while playing and singing… You get the picture.

But then the main thing we actually came here for: the chestnuts. You can actually see, feel and almost taste them in any corner, in food, in pictures, in carvings and in posters. And luckily my old feelings about the taste (or actually the texture) of them was long gone once I finished my bowl of famous chestnut ice-cream: rarely have I tasted something so delicious, so elegantly seasoned, so fresh tasting. I have to say that only this ice-cream would be enough reason for me to return this cute village, and I am quite sure we some day will. Until that, I can just remember the sweet taste on my lips, feeling almost as the chestnuts just gently kissed me and left their memory lingering long after they were gone…